Multilingual Folk Tale Database


Information

Author: Jacob & Wilhelm Grimm - 1812

Translated into Finnish

Original title (German):
Hänsel und Gretel

Country of origin: Germany

Story type: The Children With the Witch (ATU 327A)

Translations

Belarusian - viewaligned

Bulgarian - viewaligned

Catalan - viewaligned

Czech - viewaligned

Danish - viewaligned

Dutch - viewaligned

English - viewaligned

Finnish - aligned

French - viewaligned

Greek - viewaligned

Hungarian - viewaligned

Hungarian - viewaligned

Italian - viewaligned

Norwegian - viewaligned

Polish - viewaligned

Portuguese - viewaligned

Romanian - viewaligned

Russian - viewaligned

Spanish - viewaligned

Swedish - viewaligned

Turkish - viewaligned

Ukrainian - viewaligned

Vietnamese - viewaligned


Add a translation

Hannu ja Kerttu

Jacob & Wilhelm Grimm

"Suuren metsän reunassa asui köyhä puunhakkaaja vaimonsa ja kahden lapsensa kera. Pojan nimi oli Hannu ja tytön Kerttu. Miehellä ei ollut paljon mistä elää, ja kerran, kun maassa oli kallis aika, hän ei voinut hankkia edes jokapäiväistä leipäänsäkään.

- Miten meidän tässä käynee? Miten voimme elättää lapsiamme, kun ei meillä itsellämmekään ole mitään?

- Tiedätkö, ukkoseni, sanoi vaimo, - viedään huomenna aamuvarhaisella lapset metsään, sytytetään heille nuotio ja annetaan leipäpala käteen; sitten me palaamme työhömme ja jätämme heidät yksin."

"Ja kun täysikuu oli noussut taivaalle, Hannu tarttui pikku sisartaan kädestä ja kulki piikivien osoittamaa tietä, sillä ne kiilsivät kuin hopearahat maassa. Kaiken yötä he kulkivat ja saapuivat aamun sarastaessa isänsä mökille. He kolkuttivat ovelle, ja kun vaimo avasi oven ja näki, että Hannu ja Kerttu olivat ulkopuolella, sanoi hän:

- Pahat lapset, mitä te niin kauan nukuitte metsässä? Me luulimme, että te ette tahtoisikaan palata enää kotiin.

Mutta isä iloitsi, sillä hänen sydämeensä oli koskenut kovin, kun hänen oli pitänyt jättää heidät yksin metsään."

"Varhain aamulla vaimo herätti lapset. He saivat leipäpalansa, mutta se oli vieläkin pienempi kuin edellisellä kerralla. Matkalla Hannu murensi sen taskustaan, pysähtyi vähän väliä ja heitti murusen tielle. (...)

Vaimo vei lapset niin syvälle metsään, etteivät he koskaan olleet käyneet niin kaukana. Taaskin sytytettiin nuotio, ja äiti sanoi:

- Jääkää tänne istumaan, lapset, ja kun väsytte, niin nukkukaa. Me menemme metsään puita hakkaamaan, ja illalla, kun työmme on tehty, tulemme teitä hakemaan. (...)

Kun kuu nousi lähtivät he astumaan, mutta he eivät löytäneetkään leivänmurusia, sillä tuhannet linnut, jotka lentelivät metsässä ja pelloilla, olivat ne nokkineet suuhunsa."

"Nyt oli jo kolmas päivä siitä, kun he olivat lähteneet isänsä kotoa. He alkoivat taas kulkea, mutta joutuivat yhä syvemmälle metsään, ja jolleivät pian saisi apua, he nääntyisivät nälkään. Päivällisen aikaan he näkivät kauniin valkoisen linnun istuvan puun oksalla, ja se lauloi niin kauniisti, että he pysähtyivät sitä kuuntelemaan. ja kun lintu oli lopettanut laulunsa, se kohotti siipensä ja lensi lasten edellä, ja he seurasivat sitä, kunnes tulivat pienen mökin edustalle, jonka katolle lintu istahti. Ja kun lapset tulivat lähemmäksi, huomasivat he, että mökki oli leivästä rakennettu ja katettu kakuilla, ja ikkunat olivat täyttä sokeria.

- Käydäänpä syömään, sanoi Hannu: - tästä me saamme hyvän aterian. Minäpä syön palan kattoa, Kerttu, sinä voit syödä ikkunalautaa, se on makeaa."

"- Ensin me leivomme, sanoi noita-akka: -olen jo lämmittänyt uunin ja alustanut taikinan. Hän työnsi Kerttu-paran leivinuunin eteen, josta tulenliekit leimusivat.

- Ryömi uuniin, sanoi akka, - ja tunnustele, joko uuni on oikein kuuma, jotta voimme paistaa leipää. (...)

- En ymmärrä miten minun toimittava, jotta pääsisin uuniin?

- Tyhmeliini, sanoi noita, - onhan suu kyllin suuri; katsopa, mahdun minäkin uuniin.

Ja noita-akka tuli lähemmäksi ja pisti päänsä leivinuuniin.

Silloin Kerttu töytäisi häntä takaa, niin että noita-akka lensi uuniin, ja sulki rautaovan ja työnsi salvan eteen. Hui, kylläpä noita-akka nyt alkoi hirveästi huutaa! Mutta Kerttu pakeni pois, ja jumalaton noita paloi poroksi"

"Sorsa tulikin rantaan, ja Hannu kävi sen selkään istumaan ja pyysi sisartaan viereensä.

- Ei, sanoi Kerttu, - se on liian raskas taakka sorsalle, kuljettakoon meidät vuoronperään ylitse.

Sen tuo kiltti lintu tekikin, ja kun he olivat onnellisesti päässeet ylitse ja kulkeneet jonkun matkaa edelleen, alkoi metsä tuntua heistä yhä tutummalta, ja sitten he vihdoin näkivät kaukaa isänsä talon. Silloin he rupesivat juoksemaan, hyökkäsivät sisään tupaan ja heittäytyivät isänsä kaulaan.

Mies ei ollut kokenut ainoatakaan iloista hetkeä siitä saakka kun oli jättänyt lapset metsään ja vaimo oli kuollut.

Kerttu karisteli nyt esiliinastaan helmet ja jalokivet lattialle, ja Hannu heitti taskustaan toisen kourallisen toisensa jälkeen joukon lisäksi. Kaikki huolet katosivat, ja he elivät iloisina yhdessä.

Sen pituinen se.