Folk Tale

Ruma ankanpoikanen

Translated From

Den grimme ælling

AuthorH.C. Andersen
Book TitleEventyr
Publication Date1844
LanguageDanish

Other Translations / Adaptations

Text titleLanguageAuthorPublication Date
Den misforståtte fuglenNorwegian__
Het lelijke jonge eendjeDutchAnnelies van Hees_
Das hässliche junge EntleinGerman__
Il brutto anatroccoloItalian__
Ang Pangit na Munting BibeTagalog__
To aσχημο παπακιGreek__
Гадкий утёнокRussian__
Çirkin Ördek YavrusuTurkish__
O patinho feioPortuguese__
El patito feoSpanish__
Sang Itik Yang Buruk RupaIndonesian__
Грозното патенцеBulgarian__
The ugly ducklingEnglishH. P. Paull1872
Brzydkie KaczątkoPolish__
Гидке каченяUkrainian__
Le vilain petit canardFrench__
Răţuşca cea urâtăRomanian__
Ang Malaw-ay nga Diutay nga BibiHiligaynon__
L'aneguet lleigCatalan__
Škaredé mláděCzech__
LanguageFinnish
OriginDenmark

Oli ihana kesäpäivä maalla ja kullanvärinen maissi, vihreä kaura ja niityille kootut heinäseipäät koristivat maisemaa. Haikara käveli ympäriinsä pitkillä punaisilla säärillään ja jutteli Egyptin kielellä jonka se oli oppinut emoltaan.

Maalaistalo kylpi kirkkaassa auringonvalossa ja lähistöllä pensaan alla istui ankkaemo hautomassa ja odotti poikasten kuoriutumista. Ankka alkoi jo olla väsynyt, koska hautominen oli kestänyt kauan eikä juuri kukaan poikennut tervehtimään sitä. Viimein yksi munankuori rikkoutui ja sitten toinenkin ja kummastakin tuli esiin pieni elävä olento, joka piipitti: ”Piip, piip!” Pienet ankanpoikaset katselivat ympärilleen ja ihmettelivät: ”Onpa maailma suuri!”

”Luuletteko, että tämä on koko maailma?” ankkaemo kysyi. ”Odottakaapa, kunnes näette puutarhan.

Maailma ulottuu kauas senkin ulkopuolelle aina Pappilan niityille asti.”

”No, kuinkas täällä voidaan?” kysyi vanha ankka, joka tuli vierailulle.

”Suurin muna ei ole vielä hautunut valmiiksi,” vastasi ankkaemo.

”Annapas, kun vilkaisen sitä munaa”, sanoi vanha ankka. ”No, aivan kuin arvelinkin. Se näyttää olevan kalkkunan muna. Usko neuvoani ja jätä se siihen.

Mene mieluummin opettamaan lapsillesi uimataitoa.”

”Minä taidan hautoa vielä vähän aikaa”, sanoi ankkaemo.

Vihdoin suurinkin muna rapsahti rikki ja poikanen kuoriutui. Poikanen oli hyvin suuri ja ruma. ”Kun menemme veteen, selviää heti onko se kalkkuna vai ei”, ankkaemo arveli.

Seuraavana päivänä poikaset vietiin rannalle ja ne hyppäsivät yksitellen veteen ankkaemon perässä. Ne alkoivat heti uiskennella ympäriinsä aivan helposti ja ruma ankanpoikanen ui muiden mukana. ”Ei se ole kalkkuna”, sanoi ankkaemo. ”Se on minun oma poikaseni ja jos katsotte oikein tarkasti, ei se niin kovin rumalta näytäkään.”

Sitten poikaset vietiin maatilan pihapiiriin esiteltäväksi tilan muille asukkaille. ”Kääntäkää varpaita ulospäin ja levittäkää siipiänne”, kehotti ankkaemo poikasiaan. Poikaset tekivät työtä käskettyä, mutta muut ankat tuijottivat heitä ja yksi lensi ruman ankanpoikasen luo ja nokkaisi sitä kaulasta.

”Se on niin iso ja rumakin”, sanoi äkäinen ankka.

Päivän kuluessa viimeksi kuoriutunut ankanpoika parka tunsi olonsa hyvin surkeaksi, koska oli niin ruma. Kaikki toiset kiusasivat sitä ja vieläpä emokin sanoi olevansa pahoillaan siitä, että ruma poikanen oli ollenkaan syntynyt.

Viimein ruma ankanpoikanen lennähti aidan yli ja pensasaidassa pesivät pikkulinnut säikähtivät sitä. ”Ne pelkäävät minua, koska olen niin ruma”, ajatteli ankanpoikanen. Se jatkoi matkaansa kunnes tuli nummelle, jossa asui villejä ankkoja.

Villiankat riensivät heti paikalle ja tuijottivat ankanpoikasta. Villiankat kysyivät poikaselta: ”Minkä lajin ankka sinä oikein olet? Sinä olet äärimmäisen ruma, mutta ei se haittaa jollet halua puolisoa joukostamme.”

Ankanpoika parka! Se ei ajatellut ollenkaan puolison etsimistä. Se halusi vain turvapaikan nummen kasvillisuuden suojasta.

Kun ankanpoikanen oli viipynyt nummella kaksi päivää, sinne tuli kaksi viilihanhea.

Ne olivat hyvin nuoria ja nenäkkäitä. ”Me pidämme sinusta”, ne sanoivat, ”koska olet niin kauhean ruma. Jos haluat, voit lähteä kanssamme toiselle nummelle, joka ei ole ollenkaan kaukana täältä.

Siellä on muutamia sieviä villihanhia, joista yksikään ei ole vielä mennyt naimisiin. Sinä saatat saada sieltä vaimon, vaikka oletkin niin ruma.”

”Pam! Pam!” kaikui ääni ilmassa ja molemmat villihanhet putosivat kuolleina kaislikkoon. ”Pam! Pam!” kuului joka puolelta, sillä metsästäjät olivat joukoittain liikkeellä pyssyineen ja koirineen. Ruma ankanpoika poloinen oli kauhean peloissaan. Suuri koira työnsi kuononsa melkein sen kylkeen kiinni, mutta molskahtikin veteen koskettamatta rumaa ankanpoikasta. ”Oi, olenpa tyytyväinen että olen niin ruma, että koirakaan ei halua purra minua”, ajatteli ankanpoikanen.

Oli jo iltamyöhä ennen kuin rauha palasi rannalle. Silloin ankanpoikanen kiirehti pois nummelta. Mutta kohta nousi myrsky ja ankanpoikanen pääsi vain vaivoin etenemään. Viimein se saapui pienen mökin luo. Ovi oli hiukan raollaan, joten ankanpoikanen pujahti sisään saadakseen suojaa yöksi.

Nainen, kissa ja kana asuivat tässä mökissä ja aamulla he huomasivat vieraansa.

”Oi, mikä onni!”, huudahti nainen. ”Toivonpa saavani piankin ankanmunia.”

Nainen ei nähnyt oikein hyvin ja hän luuli ankanpoikasta isoksi ankaksi.

Kissalla ja kanalla oli tapana sanoa ”Me ja muu maailma”, koska ne luulivat olevansa hyvinkin puoli maailmaa ja vieläpä se parempi puoli. ”Osaatko sinä munia?” kana kysyi ankanpoikaselta. ”Osaatko sinä kehrätä?” kysyi kissa. ”Jos et, silloin sinulla ei ole sanan valtaa.”

Niinpä ankanpoika parka kyyhötti nurkassa tuntien itsensä hyvin tyhmäksi ja toivoen pääsevänsä uimaan. Mutta kun hän kertoi haluavansa uimaan, toiset sanoivat hänen olevan hullu. ”Mikä järjetön ajatus!” kana sanoi. ”Kysy vaikka kissalta haluaisiko se uiskennella vedessä, tai kysy emännältämme. Luuletko että hän haluaisi uida tai sukeltaa. Neuvon sinua kehräämään tai munimaan mahdollisimman pian.”

Mutta ankanpoikasesta tuntui että sen täytyi lähteä taas maailmalle. Niinpä ankanpoikanen jätti mökin ja pian se löysikin vettä.

Rannalla kaikki muut eläimet välttelivät sitä, koska se oli niin ruma.

Sitten tulikin jo syksy ja talvi lähestyi ja korppi istui aidalla raakkumassa.

Mutta eräänä iltana rannalle saapui parvi kauniita lintuja. Ne olivat joutsenia.

Ankanpoikanen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sellaisia. Ne huusivat oudolla äänellä lentäessään kohti meren takaisia lämpimiä maita. Kun joutsenet nousivat ilmaan, ruma ankanpoika tunsi oudon tunteen rinnassaan. Se uiskenteli vedessä ympäriinsä huutaen niin oudolla äänellä että itsekin pelästyi. Ankanpoikanen tiesi, ettei voisi koskaan unohtaa noita ihania lintuja. Se halusi olla yhtä kaunis kuin ne.

Ilma kylmeni ja viimein ankanpoikanen jäätyi kiinni rannan jäähän. Eräs maanviljelijä kulki ohi ja huomasi lintuparan ja vei ankanpoikasen kotiinsa, jossa tuvan lämpö palautti sen voimat. Ankanpoikanen oli kuitenkin hyvin peloissaan, kun lapset tahtoivat leikkiä sen kanssa. Kauhuissaan ankanpoikanen räpytteli karkuun maitosankoon ja sitten jauhoastiaan. Talonpojan vaimo huitaisi ankanpoikaa pihdeillä, mutta se pääsi pakenemaan ulos ovesta.

Kaikki ankanpojan kokemat vastoinkäymiset ovat liian surullisia kerrottaviksi. Eräänä aamuna ankanpoikanen huomasi olevansa taas nummella. Aurinko lämmitti mukavasti ja ankanpoikanen tunsi siipiensä olevan vahvat ja niin se nousi ylös korkealle ilmaan. Ankanpoikanen lensi suureen puutarhaan, joka oli rannalla. Kaikkialla ympärillä oli hyvin kaunista, sillä kevät oli jo tullut. Sitten rannalle ui kolme ihanaa joutsenta.

”Minäpä lennän noiden uljaiden lintujen luo”, ajatteli ankanpoikanen. ”Ehkä ne tappavat minut, koska olen niin ruma ja uskallan mennä niiden lähelle, mutta mitäpä se haittaa. On parempi tulla tapetuksi niiden toimesta kuin olla ankkojen nokittavana tai kanojen ahdistelemana tai kanapiian hätistelemänä tai kuolla viluun ja nälkään talvella.”

Niinpä se lensi veteen ja ui kohti kauniita olentoja. Heti kun joutsenet huomasivat vieraan, ne lähtivät nopeasti uimaan sitä kohti levitetyin siivin.

Ankanpoika parka taivutti päänsä alas kuolemaa odottaen. Mutta mitä se näkikään heijastuvan kirkkaasta veden pinnasta? Oman kuvansa! Se ei ollutkaan enää tummanharmaa, ruma lintu vaan ihana ja siro joutsen.

Ankanpesään syntyminen ei haittaa linnunpoikasta, jos se on hautunut joutsenen munassa. Ankanpoikanen oli nyt iloinen siitä, että oli joutunut kärsimään surua ja tuskaa, koska se osasi nyt nauttia paljon enemmän kaikesta mielihyvästä ja onnesta ympärillään. Ihanat joutsenet uiskentelivat uuden tulokkaan ympärillä ja toivottivat sen tervetulleeksi sivelemällä sen kaulaa nokallaan.

Kohta puutarhaan tuli muutamia lapsia ja he heittelivät leipää veteen ja taputtivat iloissaan käsiään huudellen: ”Tänne on tullut uusi joutsen ja se on niistä kaikkein kaunein. Se on niin nuori ja sievä.”

Silloin onnellinen lintu ei tiennyt mitä tehdä. Se tunsi olevansa hyvin onnellinen, mutta ei se ylpistynyt. Sitä oli kohdeltu aina huonosti koska se oli niin ruma ja nyt se sai kuulla olevansa kaikkein kaunein. Se pörhisti höyheniään ja taivutti kaulansa ja itki sydämensä kyllyydestä. ”Tällaisesta onnesta en osannut uneksiakaan silloin, kun olin ruma ankanpoikanen.”


Text view