Susi ja seitsemän pikku kiliä

Oli kerran vanha vuohi ja sillä seitsemän pikku kiliä. Vuohiemo rakasti pienokaisiaan, kuten ihmisäitikin rakastaa lapsiaan. Joka päivä se kävi metsässä syömässä ja antoi palattuaan maitoa pikku kileille. Eräänä päivänä vuohi oli taas lähdössä metsään. Se kutsui luokseen kaikki seitsemän pikku kiliä ja sanoi: ”Rakkaat lapset! Minä menen käymään metsässä. Varokaa ilkeätä sutta, sillä jos se pääsee sisään, se syö teidät kaikki! Helpostihan te suden tunnette. Sen ääni on karkea ja käpälät mustat.” ”Rakas emo, olemme hyvin varovaisia. Älä ole yhtään levoton!”

Vuohiemon lähdettyä kului vain hetkinen, kun jo ovelle koputettiin, ja joku huusi: ”Avatkaa rakkaat lapset! Täällä on emo, ja minulla on mukanani jotakin hyvää teille.” Pikkukilit kuulivat, että sisäänpyrkijän ääni oli hyvin karkea. Siitä he tiesivät, että siellä oli susi. ”Emme avaa”, ne huusivat. ”Et ole emomme. Emolla on kaunis ja lempeä ääni, mutta sinun äänesi on karkea ja ruma.” Sen kuultuaan susi juoksi kauppiaan luo, osti suuren palan liitua ja söi sen. Siitä suden ääni tuli kimakammaksi. Se meni uudelleen tuvalle ja huusi: ”Avatkaa rakkaat lapset. Emo on täällä, ja minulla on mukanani jotakin hyvää teille.” Mutta susi oli nostanut käpälänsä ikkunalaudalle, ja pikku kilit huomasivat, että se oli aivan musta. ”Emme avaa!”, ne sanoivat yhdestä suusta. ”Emollamme ei ole tuollaista mustaa ja rumaa käpälää, sinä olet susi.”

Susi juoksi kiireesti leipurin luo ja pyysi sivelemään hiukan taikinaa käpäläänsä. Leipuri tekikin niin. Sitten susi meni myllyyn ja pyysi mylläriä ripottelemaan jauhoja taikinan päälle. Mylläri arveli, että sudella oli paha mielessä ja hän kieltäytyi täyttämästä ilkeän pedon pyyntöä. Mutta susi uhkasi: ”Jos et tee, kuten käsken, syön sinut.” Silloin mylläri pelästyi ja ripotteli jauhoja suden käpälään. Kolmannen kerran susi riensi tuvalle, koputti ikkunaan ja huuteli: ”Avatkaa, rakkaat lapset! Täällä on emo, ja minulla on mukanani jotakin hyvää teille.” Pienet kilit huusivat vastaan: ”Näytä ensin käpäläsi, että näemme, oletko varmasti emomme!” Susi nosti käpälänsä ikkunalaudalle. Kun pikku kilit näkivät, että se oli valkoinen, he luulivat emon olevan siellä ja avasivat oven. Mutta sisään astuikin susi ja hädissään pikku kilit koettivat piiloutua mikä minnekin. Yksi juoksi pöydän alle, toinen sänkyyn, kolmas uuniin, neljäs keittiöön, viides ruokasäiliöön, kuudes pesuammeen taakse ja seitsemäs kellokaappiin.

Susi sai kuitenkin ne käsiinsä ja nielaisi yhden toisensa jälkeen. Vain nuorinta, joka oli kätkeytynyt kellokaappiin, se ei löytänyt. Susi oli nyt kylläinen. Se laahusti tiehensä ja heittäytyi nukkumaan niitylle puun alle. Kun vuohiemo palasi metsästä kotiin, sitä kohtasi kauhea näky. Tuvan ovi oli avoinna, pöydät, tuolit ja penkit nurin. Pesuamme oli rikki, peitteet ja pielukset oli vedetty pois sängystä. Turhaan vuohiemo etsi lapsiaan kaikkialta. Viimein kuului nuorimman vieno ääni: ”Rakas emo, minä olen täällä kellokaapissa!” Vuohiemo veti pikku kilin esiin, ja se kertoi, että susi oi tullut sisään ja syönyt kaikki muut. Vuohiemo oli lohduton surusta kuultuaan pikku kiliensä kohtalosta. Viimein vanha vuohi astui murheellisena ulos tuvasta pikku kili perässään. Tultuaan niitylle ne näkivät suden makaavan puun juurella. Se kuorsasi niin kovasti, että oksat heiluivat. Vanha vuohi katseli sutta ja huomasi jotakin liikkuvan sen vatsassa. ”Jospa minun pienet lapseni olisivatkin vielä elossa”, se mietti. Pikku kili sai juosta tupaan hakemaan sakset, neulan ja lankaa. Vuohiemo alkoi leikata suden vatsaa auki. Tuskin hän oli ennättänyt päästä työn alkuun, kun ensimmäinen pikku kili jo pisti päänsä reiästä ja kiipesi ulos. Kaikki muutkin hyppäsivät esiin toinen toisensa jälkeen. Ne olivat ihka eläviä ja vahingoittumattomia, sillä ahne susi oli nielaissut ne kokonaisina. Siitäpä vasta ilo syntyi! Kaikki pikku kilit hyväilivät emoaan, joka oli pelastunut ne suden vatsasta. Vanha vuohi sanoi: ”Juoskaa jokainen hakemaan kiviä! Täytämme pedon vatsan niillä.” Pikku kilit hakivat kiviä ja sulloivat niitä suden vatsaan niin paljon kuin suinkin saivat mahtumaan. Sitten vanha vuohi ompeli reiän kiinni. Susi nukkui koko ajan sikeästi eikä huomannut mitään. Nukuttuaan tarpeeksi susi viimein heräsi. Sille oli tullut jano, ja se päätti lähteä kaivolle juomaan. Mutta heti, kun peto liikahti, kivet kolahtelivat sen vatsassa toisiaan vasten. Silloin susi ulvoi: ”Söin tänään kuusi kiliä, en enempää mä voisi. Nyt vatsassani kolisee, kuin kiviä siel`oisi.” Kaivolle päästyään susi kumartui juomaan. Mutta raskaat kivet painoivat niin paljon, että peto putosi kaivoon ja hukkui. Sen nähdessään pikku kilit huusivat täyttä kurkkua: ”Susi on kuollut! Susi on kuollut!” Iloisina ne alkoivat emonsa kanssa pyöriä piiriä kaivon ympärillä.